Hauki on kuninkaitten kala. Lukuisat ovat ne kuormat, mitä verovoudit vielä 1800-luvun lopulla ajoivat kuivattua haukea verona kuninkaille täältä kaukaa Pohjolan korpien kätköissä asuvilta ihmispoloisilta. Isoja kapakaloja oli reessä poikittain ladottuna kuin halkoja.
Kalojen kuningas puolestaan on lohi. Sakeina parvina ne uivat lievästi suolaisesta Perämeren pohjukasta makeaa vettä pukkaavaan Kemijokeen. Nousivat ärjyvää virtaa uhmaten reilut viisisataa kilometriä joen latvoille Korvatunturin kainaloon, missä neitseellinen maaemo lykkäsi kohdustaan kaltioiden kristallin kirkasta, raikasta vettä.
Täällä isä- ja äitilohet pitivät orgioitaan. Lisääntyivät ja täyttivät veden. Palasivat takaisin Perämereen, Itämereen, Atlantille. Siellä äitilohet kertoivat akkaporukassa, kuinka kaunista Kemijoen latvoilla on, kutunivat suotuisat ja hiekkapohjat vertaansa vailla rakastella. Ja yhä enemmän nousulohia liittyi tänne jutaavien joukkoon…
Mutta eivät nouse lohet enää Kemijoen neitseellisille alkulähteille. Kuusikymmentäkuusi (66) vuotta sitten entisaikojen verovoutien jälkeläiset laittoivat äiti Kemijoen kohdun suulle pessaarin.
Verotuskäytäntö oli muuttunut. Peruuttamattomasti.
Mutta ensi kesänä kuningas Lohi palaa jälleen takaisin Kemijoen neitseellisille latvoille, paikoille, missä niiden esi-isillään olivat aikoinaan perinteiset nautintaoikeutensa.
Tankkiautossa konevoimalla ylös.
Toivottavasti eivät palaa aivan heti vesivoimalla alas.
Toivo Keränen
Kirjoittaja on Savukoskella asuva pakinoitsija ja toimittaja