Kylällä puhuvat, että minä olen saanut Savukoskesta yli nelikilosen taimenen.
Puheet ovat puheita. Mutta eivät ne välttämättä täysin aiheettomia ole.
Iso taimen oli kyllä kesällä kiinni tuossa Savukoskessa yläkinkaman kuohujen alapuolen syvänteessä. Haukkasi Rapalan ja ampaisi alavirtaan. Siima vinkui ja rulla savusi. Palasi takaisin. Kiskottiin ja annettiin periksi vuorotellen. Minä Hilipattajassa (vene) ja hän vesiväljässä. Sitten taimen juro pohjaan. Yritin pumpata vavalla liikkeelle. Pääsi.
Muutaman päivän päästä sama juttu. Tartutti vielä Rapalan pohjaan. Rimpuili ja riuhtoi itsensä irti.
Elettiin erittäin helteistä kesää parisen viikkoa. Kemijoessa vesi niin vähänä, että isoimmat kalat joutuivat uimaan kyljellään.
Aurinko helotti illalla alavirrasta päin, kaukana Kuolluvaaran takana pilkistävän Vasatunturin lakea niistäen, kun lähdin koskelle.
Olin laskenut koskesta puolet, kun Rapala tarttui pohjaan. Pusketin moottorilla Rapalan kohdalle pyrkien, jos saisin sen irrotettua. Samalla kelailin löysää siimaa sisään, että pysyn tuntumassa.
Rulla vingahtelee. Väärinkö minä arvioin virran voiman? Lisään kaasua. Samassa tunnen jutkahtelua vavassa.
Vilkaisen rantaa ja huomaan, että Rapala on noussut koko ajan hiljaa ylöspäin. Sitten se lähtee tyynesti uida lutkuttelemaan poikki virran. Jarru vikisee ja voivottaa koko ajan. Rapala pääsee parinkymmenen metrin päässä olevalle kosteelle ja – on irti.
Ollaan syyskuun puolella. Kohta taimenilla alkaa lakisääteinen rykimäaika.
Vietettiin elämänsulostuttajani kanssa päivä alajuoksulla muka kalastamassa, tulistelemassa ja vahvistamassa parisuhdetta. On jo hämärän kutja, kun palaamme. Ennen Hilipattajan kotirantaan nenästämistä päätämme vielä käväistä tuossa kotikoskessa.
Se jysähti heti!
Nyt me laskettiin taimenen kanssa koski tummuvassa illassa sovinnolla alapuoliselle suvannolle. Vettä reilu kaksi metriä, hiekkapohja.
Tiesin olevani saletissa.
Toivo Keränen
Kirjoittaja on Savukoskella asuva pakinoitsija ja toimittaja